Kirjallisuus- ja teatteriblogit

Matkalle lähtiessä joutuu aina valinnan eteen, mitä ottaisi lukuevääksi. Usein se jää viimehetken pakkopokkarivalinnaksi lentoaseman niukasta valikoimasta. Kaksiviikkoiselle Dubrovnikin reissulle poimin omasta kotihyllystä lukematta tai huteralle lukemiselle jääneitä vanhoja pehmokantisia klassikoita. Mukaan tarttuivat mm. Guy de Maupassantin Ihmissydän (Notre coeur 1890, suomennos Arvi Nuormaa, pokkaripainos Otava 1966) ja Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä (Kamera obscura, venäjäksi 1933, Laughter in the Dark englanniksi 1938, suomennos Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, pokkaripainos Gummerus 1970).

Kaksi rakkaustarinaa, joissa kummassakin pääosassa on miehen kokema mustasukkaisuus, oman aikansa normien rikkominen, ”epäsäätyiset salavuoteudet”, kolmiodraamat – nyyrikkien, harlekiinisarjojen tai kaikkien saippuaoopperoiden perusjugurttia (’lisättyä sokeria ei ole vähennetty’). Mutta kun mestarit ovat asialla, niin siirappisuus katoaakin ja lukijan ulottuvilla on vivahteikas elämys, josta jää monia viipyileviä jälkimakuja.

Vaikka teosten teemat ovat yhtäläiset ja kirjoittamisajan ero vain nelisenkymmentä vuotta, ne ovat kuitenkin aivan eri maailmoista kertovia ja tyylilajiltaan toisistaan poikkeavia. Maupassant kuvaa pariisilaista kreivien ja paronien joutilaan snobistista 1800-luvun loppupuolen yläluokan elämää jokseenkin realistisesti, patetian rajoilla käyden, mutta satiirisuudellaan rajanylitykset välttäen. Nabokov puolestaan berliiniläistä sivistysporvaristoa ja työväenluokkaa surreallisuutta hipovalla tragikomiikalla.

Naurua pimeässä –romaanin alkukappale jo paljastaa koko juonikuvion, kuin antiikin draaman kuoro ensimmäisessä kohtauksessa:

”Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päätyi turmioon.

Tässä koko tarina ja tähän sen voisimme jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita.”

Ihmissydämen avausdialogi antaa vain vihjeen tulevasta:

”Säveltäjä Massival, Rebeccan kuuluisa tekijä, jota jo viisitoista vuotta oli ollut tapana nimittää ’nuoreksi eteväksi mestariksi’, sanoi eräänä päivänä ystävälleen André Mariollelle:

’Mistä johtuu, ettet ole toimittanut itseäsi esitellyksi rouva Michele de Burnelle? Vakuutan sinulle, että hän on eräs meidän päiviemme Pariisin mielenkiintoisimpia naisia.’

’En tunne lainkaan soveltuvani niihin piireihin.’”

Molemmat avaukset paljastavat kirjailijoiden omaavan huumorintajua, kummallakin omanlaatuisensa. Siinä missä Nabokovin ironia hipoo absurdiutta, Maupassant ivaa terävillä ohimennen esitetyillä huomiollaan inhimillistä turhamaisuutta ja typeryyttä.

Kummankin kirjan päähenkilöt ovat taiteen harrastajia. André on niin kirjallisuuden,viulunsoiton kuin kuvanveistonkin alueella diletantti: ”… hän oli, tosin veltosti, yritellyt yhtä ja toista taiteiden alalla…ja viulunsoittajana saavuttanut ammattitaiteilijoidenkin keskuudessa arvossapidetyn amatöörin aseman.” Albinus puolestaan on taidekriitikko ja maalaustaiteen asiantuntija, jonka eräästä pikku esseestä Nabokov pistää kesken kertomuksen sulkeistetun huomautuksen: …(ei mitään loistava; hän ei ollut kovinkaan lahjakas mies). Molemmat rakastuvat intohimoisesti itseään nuorempaan naiseen, mutta vastarakkaudeksi saavat huomata olevansa vain hyväksikäytettyjä.

Niin Nabokovilla kuin Maupassantillakin esiintyy sivuhahmona kuvitteellinen kuuluisa kirjailija, jotka vaikuttavat tekijöiden alter egoilta. Nämä henkilöt tuovat erityistä kiinnostavuutta teoksiin.  Udo Condrad on Ranskassa asuva saksalaiskirjailija, joka Albinuksen tavatessaan pohtii maanpakolaisuuttaan: ”Pelkään, että isänmaamme ei ole aivan sillä tasolla, että kykenisi arvostamaan teoksiani. Kirjoittaisin mielelläni ranskaksi, mutta en millään haluaisi erota niistä kokemuksista ja rikkauksista jotka ovat kertyneet minulle käyttäessäni meidän kieltämme.” Tämän Condradin pohdinnan Nabokov kirjoitti 1933 Saksassa asuessaan venäjäksi ja käänsi sen itse myöhemmin Yhdysvalloissa englanniksi, jolla kielellä hän myös julkaisi Lolitan ja useita muita romaanejaan.

Maupassantin kirjailijahahmo Ihmissydämessä on Gaston de Lamarthe, joka ”…oli ennen kaikkea kirjailija, armoton ja julma kirjailija.” De Lamarthella on Maupassantin mukaan valokuvauskoneen tarkka ja nopea katse ja kirjallinen vaisto yhtä synnynnäinen kuin ajokoiran vainu… ”Hänen kirjoissaan ei koskaan tavattu psykologisten kirjailijoiden tavallisia käänteitä vaan ne muistuttivat itse ihmiselämää kappaletta todellisuudesta… Hänelle oli joku antanut liikanimen: ’Sääli ystäviä.’” Todellinen kirjailija Condrad, Joseph Conrdad, Pimeyden sydämen kirjoittaja, on Yves Hervouet’n mukaan taidetta koskevissa esseissään käyttänyt Maupassantin de Lamarthea eräänlaisena ”tosi kirjailijan” esikuvana.

Suomennokset ovat molemmissa teoksissa onnistuneet ja tarnioihin luontuvat. Nuormaan paikoittain hupaisan antiikkiselta maistuva kieli istuu Maupassantin menneen maailman tunnelmaan vallan mainiosti. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari puolestaan ovat kääntäneet Nabokovin runollisen loistavalle suomenkielelle, jossa myös nokkeluudet ja ilkeydet osuvat iskulleen.

Lopuksi pieni makupala Nabokovin tunnelmointia Berliinin kevätaamusta: ”… valkolakkiset miehet puhdistavat katua. Keitä ovat ne, jotka jättävät vanhoja kiiltonahkakenkiä katuojaan? Varpuset pyrähtelevät muratissa. Maitoa kuljettava sähkövaunu hurisee kermaisesti lihavilla renkaillaan. Aurinko säkenöi ullakon ikkunassa vihreätiilisellä kaltevalla katolla. Nuori raikas ilma ei ollut vielä tottunut etäisen liikenteen meluun: se otti äänet vastaan varovasti ja kantoi niitä kuin jotakin haurasta ja kallisarvoista.”

Paul Austerin teos Näkymätön (Tammi 2010, suom. Erkki Jukarainen) on hänen 15. romaaninsa. Aiemmin olen lukenut New York trilogian keskimmäisen osan Aaveita ja Mr. Vertigon. Loistavia opuksia molemmat. Mr Vertigon myötä kirjailija Auster oli jopa puolittain lupautunut Helsinkiin katsomaan Euroopan teatteripalkinnon saaneen Kristian Smedsin ohjaamaa Kansallisteatterin esitystä. Filmifriikeille Auster on tuttu Smoke ja Blue in the Face sekä Nainen sillalle elokuvien käsikirjoittajana ja viimeksi mainitussa myös ohjaajana.

Näkymätön on suurten ikäluokkien sukupolvellemme nostalgiaromaani. Kerronta keskittyy vuosiin 1967 ja 2007. Tarinan alku luo kuvaa amerikkalaisesta yliopistomaailmasta. Algerian sota on päättynyt ja Vietnamin sota Laosin pommituksineen ja napalmeineen on pasifistien, humanistien ja vasemmistoälymystön kärkevän kritiikin kohteena.

Adam Walker, Columbian yliopiston kirjallisuuden opiskelija hellii mielessään runoilijakutsumusta ja pyrkii välttämään draft cardia, kutsuntalappua ja sotaan joutumista. Adam ajautuu kolmiodraamaan oudon militaristisen ranskalaisprofessorin ja tämän naisystävän kanssa. Professori tarjoaa Adamille tilaisuuden perustaa uusi kirjallisuuslehti ja ryhtyä sen päätoimittajaksi. Mutta sitten kaikki muuttuu trillerimäiseksi murhatarinaksi.

Kertomuksen toinen taso tuo mukaan uuden ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman, metatason kertojan, kirjailija Jimin ja 2000-luvun nykyhetken. Jim saa vanhalta opiskelutoveriltaan Adamilta luonnoksen romaaniksi (tai dokumentiksi?) professori Bornista. Kesken editoinnin Adam kuolee, ja Jim ikään kuin moraalisesti perii käsikirjoituksen. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää, mikä Adamin tarinassa on totta ja kuka professori Born oikeastaan on.

Kirjan rakenne tuo mieleen vanhanaikaisen romaanimuodon, jossa kirjoittaja väittää löytäneensä (kuten Herman Hesse Arosudessa) autenttiset muistiinpanot, jotka vaativat tulla julkaistuksi. Samalla kirjoittaja rakentaa fiktiota fiktiivisestä tarinasta kätkien itseään yhä syvemmälle näkymättömiin.

Austerin teos on myös erittäin sivistynyt (sanan vanhakantaisessa merkityksessä) tarjoten lukijalleen viitteitä niin kuvataiteeseen, keskiajan runouteen ja Danten Helvettikuvauksiin. Paikoin teksti tuntuu jo lähestyvän elitististä briljeerausta – jollei sekin sitten ole päähenkilön snobismin ironisointia.

Kaikesta konstailustaan huolimatta teos on vetävä jännäri, jonka yllätykselliset käänteet ja aikatasojen pitkä jänneväli kantavat aikalaistodistuksen kertomusta uskottavalla tavalla.

8.4.2011 /A.L.

MISTÄ ON ISOT POJAT TEHTY?

Kantaesitys Omapohjassa 23.3.2011

Kolmen kirjoittajan (Marko Järvikallas, Okko Leo ja Harri Virtanen) uutuusteos Mistä on isot pojat tehty? on nähtävissä Kansallisteatterin Omapohja -näyttämöllä. Esitys koostuu neli-, viisikymppisten tekijöiden kirjoittamista miehen elämää kuvaavista episodeista. Koska myös ohjaaja on mies (Otso Kautto), on odotettavissa tuhdisti miehinen näkemys itseään tutkistelevaan mieskysymykseen. Neljän kopla onnistuukin hämmentämään keskustelukeitosta ja avaamaan myös odottamattomia näkökulmia sukupuolten roolipohdintoihin. Kliseiltäkään ei vältytä. Tytöt/naiset tuntuvat aina vain olevan miessukupuolelle käsittämätön ihmislaji. Miehet kilpailevat ja taistelevat toistensa kanssa verissä päin, mutta muodostavat silti keskinäisen ”mehän ymmärrämme toisiamme” veljeskunnan. Tätä veljeyden (tai miksei myös sisaruuden) ilmapiiriä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Sen sijaan olen kokenut ajoittain voimakkaasti samalla aaltopituudella oloa tai sielujen sympatiaa kohtaamieni ihmisten kanssa. Inspiroituminen ei tällöin ole sen enempää sukupuoli- kuin ikäkysymyskään.

Teatteriesitys alkaa mystisellä ja pelottavalla nuoren miehen valmistautumisella initiaatioriittiin. Vanhemmat sukulaismiehet lupaavat vihkiä hänet aikuisen miehen tehtäviin ja paljastaa elämän salaisuudet. Vastaus nuorukaisen pelonsekaisille odotuksille on oman isän kohtaaminen. Miehen malli löytyy isien ketjusta, jossa kohtalona on elää isänsä elämää. Huomaan harmistuvani. Koen kuvaelman lopun antikliimaksina ja tunnelma latistuu.

Naisten ja miesten ohipuhumisen taidosta on esimerkkinä kohtaus, jossa nainen (Karin Pacius) käyttäytyy aluksi miestä kohtaan viettelevästi.  Iskuyritys muuttuu hysteeriseksi käytökseksi miehen (Markku Maalismaa) kerrottua saaneensa potkut työstään sukupuolisen häirinnän takia. Isien pahat teot tulevat karmaisevalla tavalla esille kohtauksessa, jossa isä pistää veljekset (Jani Karvinen ja Ilja Peltonen) tappelemaan keskenään siitä, kumpi saa omakseen isän hankkiman polkupyörän. Myös avioeroisän ajautuminen itsemurhaan kuvaa elämän tuomia toivottomia tilanteita. Pukija on kohtaus, jossa nainen(Leena Pöysti) komentaa miestä (Antti Pääkkönen) pukeutumaan ja käyttäytymään naisia seksuaalisesti kiihottavalla tavalla. Kohtaus nimeltään Feministimiehen konkurssi kuvaa sanamukaisesti, miten pehmomies ei pärjää sovinistiäijille naisen hurmaamisessa.  Näyttämöllä nähdään myös tilanne, jossa miehet pelaavat kiekkoa yhä ahtaammaksi käyvässä tilassa. He ovat pääsemättömissä häkissä, jonka liikkumatila kapenee olemattomiin.

Esityksen lopussa kerrotaan satu, jonka jännitteen muodostaa kysymys ”Mitä nainen haluaa?” Kun vastaus ”suvereniteettia” paljastuu tarinan sankarille, hän pelastuu kuolemalta ja rumilusvaimo muuttuu häikäiseväksi kaunottareksi. Kaunis nainen on loputtoman kliseinen käsite. Esityksen päättyessä mielessäni pyörii kysymys siitä, mitä näyttämöteoksen miespuoliset tekijät ovat halunneet teemastaan Mistä ovat isot pojat tehty? sanoa. Sadun opetus tuntuu olevan se, että mies saa vaimokseen kauniin naisen, kun hän vain ymmärtää myöntää naisen suvereniteetin. Tässä kohtaa huomaan, etten oikein voi seurata tekijöiden ajatuksenjuoksua. Onko viesti lähetetty erityisesti mieskatsojille. Minua eivät sadun molempia sukupuolia tyhmentävä loppuratkaisu riemastuta.

Isojenkin poikien elämässä luulisi olevan edes joskus ilonpilkahduksia, vaikkapa isyyden tuomaa riemua. Syntyi toivomus kuulla nuorenpien miessukupolvien näkemyksiä miehen elämästä. Voisivatko esityksen tekijät haastaa ne nuoret miehet kertojiksi, joiden initiaatiossa ei seuratakaan isien jälkiä, vaan luodaan oma tapa elää miehen elämää.

Jack Londonin radikaalein, ravistuttavin ja profeetallisin teos Rautakorko ilmestyi 1907 Yhdysvalloissa ja se saatiin suomeksi jo 1910. Nyt uusitusta  3. laitoksesta (suom. Matti Rossi, esipuhe: Peter von Bagh. Love-kirjat 1977) on pari vuotta sitten otettu uusi painos (WSOY 2009). Eikä syyttä.   Koulupoikana luin Londonin upeat luonto- ja eläinromaanit Erämaan kutsu ja Valkohammas. Alaskaan sijoittuvina erätarinoina ne ylittivät lukukokemuksena roimasti A.E. Järvisen Lappi-aiheiset kertomukset.  Rautakorkoa lukiessa tulee kotimaisista kirjailijoista mieleen Pentti Haanpään Noitaympyrä. Sen päähenkilö Pate Teikasta ei ole Rautakoron Ernst Everhardin veroiseksi vallankumousjohtajaksi, mutta kirjailijan tehtävästä Haanpää toteaa Noitaympyrän yhteydessä 1933: “Nyt lienee aika, jolloin kirjallisuudella olisi tehtävänsä. Sanokaamme tulevaisuuden tendenssi tarkoitusperäisyyttä vastaan. Suuret tuulet tulevat ja myrskylinnut liikkuvat. Ihmiskunta on pian kulkeva kokonaisia aikakausia eroittavan kuilun yli.”  Haanpää voi jo tuolloin nähdä ja aavistella ajan merkeistä niin Saksassa, Italiassa kuin Suomessakin fasismin nousun, kun taas London jo neljännesvuosisata aiemmin loi fantasia- tai pikemminkin dystopiaromaaninsa totalitaristisesta hallinnosta enemminkin mielikuvituksensa kuin historiallisen evidenssin varassa. 1800-1900 -lukujen taitteessa oli kuitenkin jo näkyvissä rahavallan, “rautakoron”  (presidentti Grover Clevelandin kongressi-puheessaan käyttämä ilmaisu: “…trustit, pääoman liittoutumat ja monopolit tallaavat kansalaisia kuolemaan rautakoron alla…”) pyrkimys alistaa nouseva työväenluokka ja sen ammattiliitot nöyriksi vasalleikseen tai suoranaisesti orjikseen. Londonin romaani kuvaa Yhdysvaltain tilannetta  maailmanlaajuisen imperialistisen kamppailun osana, jossa oman väestön kulutustason alhaisuus pakottaa hankkimaan uusia markkinoita ylijäämän dumpaamiseen ja lopulta vain sota luo riittävän “kysynnän” (vai pitäisikö sanoa tuhonnan) ylijäämille. Monissa yksityiskohdissa Londonia voi toki jälkiviisauden imelyydellä pilkata, mutta hänen osin pateettinen puolustuspuheensa kuilujen kansan puolesta (hän oli muutamaa vuotta ennen Rautakorkoa julkaissut teoksen “Kadotuksen kansa” , “People of the Abyss”  Lontoon East Endin slummien asukkaiden elämästä) on edelleen ajankohtainen eikä vähiten Lähi-idän tapahtumien vuoksi.